Terve taas. Mietin taas lukemaani.
Mietin tässä tuota Saran viimeisintä blogikommenttia kahden maailman rajalla olemisesta. Äidin kommentti. Tanssijan kommentti. Molempia tietenkin.
Sanotaan, että lapsi elää sadun ja todellisuuden rajalla. Tai että lapsen todellisuuteen, lapsen havaintomaailmaan kuuluu paljon sellaista, mitä me aikuiset emme enää näe emmekä kuule.
Siitäkö Näkymättämän lapsen, Ninnin tarina oikeastaan kertoo?
Tove ei tässä kerrokaan ainoastaan omien kasvojen löytämisestä. Vaan kertomus puhuu myös siitä, että on opittava näkemään ero todellisen ja epätoden välillä. Muuten käy kalpaten.
Tanssivan Muumilaakson Ninni on aluksi itsekin vain projektio, joka heijastuu lavastuksesta ja välin muista hahmoista. Tajusin viime viikon viimeisessä läpimenossa, että oikeastaan Ninni onkin jotenkin jäänyt jumiin projektiomaailmaansa. Taikka toisin päin: Ninni on mielikuvituksessaan luonut itselleen projektion, jonne voi piiloutua ilkeiltä ja ironisita tädeiltä. Ja kun kaikki se kaunis ja värikäs sitten lopulta häviääkin, jää näyttämölle fyysiset, kaksiulotteiset lavasteet ja Ninni, oikea Ninni. Ja tuolla projektion yht'äkkisellä katoamisella koreografia zoomaa ensinnäkin Ninnin näkyväksi tuloon, mutta myös itse tanssiin (fyysisyyteen). Ja se tuntuu hyvältä. Merkittävältä.
Kirsi Kunnas kirjoitti sunnuntain Aamulehdessä näin:
"Satu kasvattaa - paradoksaalista kyllä - lasta todellisuuteen, kohtaamaan erilaisia tunteita. Vähitellen lapsi ymmärtää, että se mitä tapahtuu sadussa, on kuvittelua eli se eroaa oikeasti todellisuudesta."
Kunnas jatkaa:
"On tärkeätä, ettei ihminen jää fantasiamaailmaan, mutta osaa silti käyttää mielikuvi(tu)sta, sillä mielikuvituksella luodaan tulevaisuus."
(Kirsi Kunnas, AL 21.3.2010)
Näin. Kunnas esittää myös toiveen: "Lukekaa runoja ääneen."
Samuli Roininen, Tanssiva Muumilaakso -projekti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti