Photos: Samuli Roininen, Copyrights: Moomin Characters Ltd
Moi taas. Hyvää pääsiäistä.
Nyt olen pohtinut Peikon suhdetta Mörköön. Näin esiintyjäntyön kannalta.
Että, miten saisin ilmaistua tarpeeksi tarkasti sen kaiken, mitä Peikko käy päässään läpi, kun tapaa Mörön. Kasvot ilmaisevat tanssijalla niin paljon.
Peikkoa esittäessään kasvojen ilmaisulla ei ole merkitystä. Mietin edelleen, että:
a) Onko se ensimmäinen reaktio Peikon pakokauhun kaltainen jähmettyminen, kun jotain suurta ja pelottavaa alkaa lähestyä metsän uumenista.
b) Onko se Muumipeikkomaisen luonteva jatkoreaktio, että yrittää löytää itsestään se empatia, jolla voisi lähestyä Mörköä. Mörköä, joka vaan tuijottaa Peikon lyhtyä. Voisiko se empatia tässä näyttäytyä Peikon tanssina Mörölle. Fyysisenä yrityksenä ymmärtää niin itseään, ja pelkojaan, kuin toista ja sen pelottavuutta.
c) Olisiko tässä kaikessa koreografioitu Peikon omien tunnetilojen tarkkailu vahvempi näyttämöllinen ratkaisu, kuin miiminen pelon esittäminen.
Ja mikä sitten on niiden ero?
Tanssi voi toimia kiertotietä. Mimiikka pyrkii välittömään tunnistamiseen.
Metsistä.
Lainaan tässä Péter Nádasia, joka komeasti pysäyttää tekstissään hetken ja kuvan syvälle metsään, antaa kertojan toimia ikäänkuin tieteellisenä, ehkä kylmäkiskoisenakin tarkkailijana. Metsa näyttäytyy mystisenä, vieraana paikkana, jossa pätevät omat lakinsa. Lapselle, ja miksei vielä aikuisellekin, metsässä samoilu voi olla samalla sekä pelottava että lumoava kokemus. Sinne joutuminen symboloi monesti myös henkilön kasvua, sitä että joutuu selviytymään itsekseen. Metsä on monelle kasvun paikka.
Kuuntele tätä:
"Mutta en haluaisi rasittaa ketään itsekeskeisen lapsen tuntojen ja luonnon epäitsekkään elämän korrelaatioita koskevilla, enimmäkseen subtiileilla pohdinnoillani, sillä totuushan on, että metsä on meidän suurin opettajamme, mutta vain viisaiden! sillä tyhmiä se ei koskaan opeta(...)"
Nádas jatkaa ja menee metsään:
"(...)jatketaan siis eteenpäin sitä syrjäpolkua joka vie aukealle, ja tarkkaillaan samalla, miten siellä kulkee se joka jalkapohjiensa syvimmällä viisaudella tuntee maaston jokaisen notkelman, jokaisen kiven, johon hänen kenkänsä kärki voi seuraavana hetkenä törmätä ja joka siksi saa hänet ottamaan siinä pitemmän askeleen, hämärän tiheyden, kasvoillaan yksittäisten tuulenvireiden suunnan ja herkässä nenässään tiedon siitä että joku muukin on mennyt polkua hänen edellään ja oliko kyseessä nainen vai mies, ja vain hänen korvansa johtaa toisinaan harhaan, hän kuulee kahinaa, rasahduksia, narahduksia, vaimeita mätkähdyksiä tai jotain yskimisen tapaista, seisahtuu, ja jotta voisi jatkaa matkaa, on silmän poistettava pelot, pelottavat aavistukset, toisinaan oikeasti liikkuvilta näyttävät varjot, hätääntyneet varoitukset ja kauhukertomukset."
(Péter Nádas Muistelmien kirja Osa 1, Gummerus 2006, Suom.Hannu Launonen ja Juhani Huotari)
"Jotta voisi jatkaa matkaa, on silmän poistettava pelot." kirjoittaa Nádas. Ja näin minusta ajattelee myös Muumipeikko kohdatessaan Mörön.
Että pelko siis on katsojan silmissä. Ja että se on poistettava.
Sen Peikko tekee.
Samuli Roininen, Tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti