Terve.
Tänään roolijutuista. Kun aloimme Muumien Ystävät Myy Ry:n kanssa MD:ssä miettimään Tanssivan Muumilaakson tuottamista, tunsin, tiesin heti, kuka näistä hahmoista haluaisin olla. - Se oli ilmiselvästi Nuuskamuikkunen. Ei epäillystäkään. En halunnut mennä verkkopalveluihin, joissa noin vain haastattelun pohjalta ohjelma määrittelisi sinulle lähinnä omaa personallisuuttasi (?) olevan muumihahmon. Ihan kivaa, ajattelin minä. Mutta ei. Enkä ole vieläkään palvelussa käynyt. Sitä paitsi koreografina saisin päättää roolijaosta. Selvä juttu sitten kai?
Noh. Ei minusta Nuuskamuikkusta tullut. Rooliin nimittäin löytyi sopivampi. Niinkuin löytyi Ninniksi, Vilijonkkaksi, PikkuMyyksi, Kampsuksi ja Ti-ti-uuksi. Tuntui, että roolit napsahtivat paikoilleen ihan itsekseen. Juu. Minusta tuli Muumipeikko. Ja kun teatterissa ollaan, myös Tuutikki. Hahmot, sukupuolet ja esittämisen laadut vaihtuvat ikään kuin lennossa. Ja hauskaa niin. Sen enempää sitä selittelemättä.
Penjami Lehto kirjoittaa verkossa osoitteella:
http://penjami.wordpress.com
yläotsikolla JÄLJEN ÄÄNI - KUN KIRJA PALJASTAA LUKIJANSA. Käy tsekkaamassa, kun ehdit. Hienot sivut. Hän kirjoitti marraskuussa Janssonin Muumipeikosta ja Merihevosista artikkelin, joka on saanut aikaan mainion, moneen rönsyävän keskustelun muumihahmojen sukupuolisuudesta, rooleista, ja taas kerran, siitä kuinka päälleliimatulta freudilainen psykodynamiikka lastenkirjallisuutta tulkittaessa saattaa osoittautua.
Tässä seuraavassa Lehto puolestaan lainaa Jukka Laajarinnettä ja kirjoittaa Muumipeikon yöllisestä seikkailusta tuntemattoman kanssa näin:
"Muumipeikko käy myrskylyhtyineen rannalla odottamassa merihevosia jokaisena yönä, jopa silloinkin kun kuutamoa ei ole, ja muutaman kerran odotus palkitaan. Tähän prosessiin Jansson on yhdistänyt hienosti Mörön, joka puolestaan saapuu rannalle joka yö Muumipeikon myrskylyhdyn houkuttelemana. Muumikirjojen filosofisia näkökulmia tarkastelevassa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena, 2009) Jukka Laajarinne kirjoittaa:
"Muumipeikko kohtaa mörkönsä, kun hän ihastuu häpeilemättömästi keimaileviin merihevosiin. Nuo samettiset, kukalliset, ilkikuriset ja ennen kaikkea kauniit olennot herättävät hänessä romanttisen, tuskaisan kaipuun. Juuri merihevoseen rakastuminen saa Muumipeikon kulkemaan öisin rannalla, kaivaten, Mörköä houkutteleva lyhty kädessään. Juuri merihevoseen rakastuminen, kauneuden kaipuu nostaa hänen Mörkönsä pintaan, juuri yhteys toiseen havahduttaa tietoisuuteen siitä, että on tästä erossa:
- Sinä olet kaunein olento, jonka olen nähnyt, sanoi Muumipeikko, ja juuri silloin Mörkö alkoi ulvoa."
Lehto jatkaa: "Mörkö alkaa ulvoa, koska se kaipaa lamppuaan: Muumipeikko on sammuttanut lyhtynsä, jotta hän ei pilaisi merihevosten kuutamoa ja karkottaisi niitä rannalta. Samalla Muumipeikko on itse muuttunut Möröksi – olennoksi, joka istuu pimeässä ja ihailee merihevosten kukikkaita kylkiä, liehuvia harjoja ja kuunpaisteen heijastuksia kavioiden nostattamissa rantaveden pärskeissä."
(Lehto, Penjami Merihevonen ja Muumipeikko http://penjami.wordpress.com/2009/11/23/merihevonen-ja-muumipeikko/)
Mielenkiintoinen kommentti Penjamilta on myös tämä:
"Se, mikä muumitarinoissa on kiinnostavaa, on juuri olosuhteet, joissa tapahtuvat muutokset pakottavat kohtaamaan itsensä toisin silmin. Taikatalvi, Vaarallinen juhannus, Muumipappa ja meri, Muumilaakson marraskuu – kaikissa toimitaan muuttuneissa olosuhteissa.
Muumitarinat syntyvätkin siis usein tilaan ja paikkaan liittyvien prosessien seurauksena."
Kovin totta.
Samuli Roininen, Tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti