Kielellisiä Osa 2: Leikin ideasta

Kuva: Samuli Roininen, ©Moomin Characters™

Moi vaan. Kevättä!

Meneillään tämän kevään viimeiset Tanssivat Muumilaaksot.

Mihin me olemme tulleet?

Sitä alkaa miettimään, mitä olemme tehneet.

"Hyvä, että alkaa, sillä jos ei mieti, tekee vain sitä, mitä odotetaan tehtävän. Ei oikeastaan näe itsensä ja muiden välistä eroa. Ei näe olevansa vapaa yksilö. On kuka-tahansa. Ja on ei-kukaan."

Näin Jukka Laajarinne...

Olla Ei-kukaan. Niinkuin Ötökkä Kevätlaulun alussa? Olla keskeneräinen, nimeämätön. Ja sitten tulla omaksi itsekseen.

Leikkimällä.

Niin alkoi leikki ja työ, ja se näyttäytyi mielekkäänä ja merkityksellisenä. Se toi mukaan tunteet, ajattelun ja muistin. Kaikki merkittäviä, silloin kun jakaa tilaa toisen kanssa.

Leikki syntyy siis yhteisöllisyydestä.

Ötökälle ja Nuuskamuikkuselle leikki on sosiaalinen tapahtuma.

Ongelmanratkaisua.

Tanssin tavoin puhuttu tai kirjoitettu kieli on ajattelun työkalu. Tämänhän me tiesimme. Sanotaan, että leikki ja kieli ovat yhteydessä mielikuvitukseemme, joka mahdollistaa abstraktin ajattelun. Leikki mahdollistaa yhdessä olemisen ja kokemisen. Kieli taas on työkalu yhteiseen pohdintaan, kysymyksille ja ääneen pohdintaan. Tanssivan Muumilaakson yleisössä se näkyy mukana tanssivissa ja ääneen tilanteita ja omia tuntemuksiaan kommentoivissa lapsissa. Aikuinenhan ei näin enää kerran opittuaan reagoi.

Onko tanssi yhdenlaista leikkiä? Onko tanssi tanssivan ihmisen tapa tulla omaksi itsekseen?

Niin että olemmeko me onnistuneet tässä? Kun kirjoitin kerran näin:

”Ajatus siitä, että tuodaan esiin esittämisen ja luomisen metatasot; projisointien viiva sekä pinta (vai syvyys?), johon hahmot välillä/lopulta ’katoavat’ ja kuvissa kulkevat katsojasta poispäin. - Ajatus paluusta johonkin aiempaan tilaan, jota Jansson itse kutsuu ’Moominvalley Revisited’. Tällöin päästämme esittämämme hahmot ’irti’, ja jäämme itse tähän todellisuuteen; näyttämöllä joukko ihmisiä, jotka paljastavat /saavat omat kasvonsa.”

Olemmeko? Saaneet näyttämöllä omat kasvomme? - Välin tuntuu, että olemme. Ja toisinaan tuntuu siltä, että olisimme voineet mennä vielä pidemmälle. Päästää hahmot irti. Kirjaimellisesti. Olisimme voineet vastata siihen kysymykseen, miltä tuntuu käydä Muumilaaksossa, ja sitten tipahtaa sieltä pois.

Laajarinne jatkaa Ti-ti-uusta, ja leikin ideasta. Idean merkityksellisyydestä. Siitä, kuinka tärkeää on tajuta, mihin ryhtyy, tajuta leikin idea. Tajuta se itse.


"Vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan, kuten sanonta kuuluu. Tällä ei tietenkään tarkoiteta aktiivista uimista vaan ajelehtimista. Myös epäaidosti ajatteleva ihminen ajelehtii. Hän ei todella elä, kuten Ti-ti-uu kuvasi vanhaa olemistapaansa, ja siksi häntä voidaan verrata kuolleeseen kalaan. Hän antaa myöten ulkoisille voimille ja muuttuu niiden osaksi. Hän uskoo olevansa surkea rääpäle, jos sarkastinen täti antaa niin ymmärtää. Hän leikkii ymmärtämättä leikin ideaa, koska toiset pyytävät häntä leikkimään."

(Jukka Laajarinne, Muumit ja olemisen arvoitus 2009 WS Bookwell Oy)


Nähdään taas ihan pian.


Hällässä hellesää.


Samuli