"The multimedia dance play adapts Tove Jansson’s The Tales from the Moominvalley. The Finnish classic is given a family friendly contemporary dance makeover and won a Shanghai EXPO 2010 Culture Award." thatsmags.com

sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Huomioita Osa 4: Himmeli

Hei taas. Vapaapäivää. Mainiolla tuulella ollaan! Ihan dadaa. Tällä kertaa pukkaa juttua teatterialan ammattilaisen työn vaativuudesta.

Tanssijan työ on mukavaa. Mutta kovaa. Koreografin työ on mukavaa, mutta kovaa. Tiedottajankin työ on kovaa. Tiedottaja huolehtii, että tähänkin blogiin menevä materiaali olisi sekä eettistä että ekologista, ja ettei mukaan pääsisi hirveästi alakielisiä ja epäoleellisia aineksia. Estetiikkaan kuulema ei puututa. Siksi välimerkkivirheet! Eeppisiä vuodatuksia tulisi välttää. Vuodatuksia ylipäätään. Pointtina tässä että blogia kirjoittavan tanssija-koreografin työ se vasta kovaa onkin. Välillä siitä naattii, ja sitten toisinaan on vaan ihan naatti.

Silloin makailee ihan hiljaa ja jää tuijottelemaan katosta roikkuvaa himmeliä. Siinä se pyörii. Itse tuntee jotenkin taantuvansa. - Tällaiset äkilliset taantumiset kestää, ne ovat ihmiselle ja luoville projekteille jopa välttämättömiä. Pikkuhiljaiset taantumiset, ne saavat huolestumaan. Muistuu siis mieleen vauva-ajan mobilet. Se saa pyöriä siinä vaikka juhannukseen. Himmeli, tai laajemmin himmelin tekeminen muistuttaa oikeastaan aika lailla koreografian tekemistä.

Himmeli koostuu 42 kappaleesta kahdeksantahokkaita, joista jokaisen särmän pituus on seitsemän senttiä. Näistä olen sitten aloittanut luomaan isompaa kuviota niin, että kiinnitin ensin kolme päällekkäistä tahokasta yhteen ja laajensin kuviota siitä sivuille ja alaspäin. On hyvä tietää ettei koko himmeliä tarvitse saada valmiiksi vain yhtä pitkää lankaa käyttämällä vaan välillä voi lopettaa, ottaa vähän etäisyyttä ja miettiä, että mihin suuntaa seuraavaksi.

Vaikka tavoitteena onkin geometrisesti symmetrinen malli, voivat pienet muotovirheet vaan tuoda jotain lisää kokonaisuuteen.

Ensinnäkin on hankittava raaka-aineet. Oljet leikataan samankokoisiksi paloiksi ja sitten niistä aletaan narua ja neulaa käyttämällä hahmottamaan kolmiuloitteista mallia. On hyvä että päässä on jo jokin ajatus ennen aloittamista. Itse katselin ensin Amurin Helmen himmelinäyttelyä mielessäni jonkinlainen Star Warsista tuttu Kuoleman tähti variaatio. Mutta vaan jouluisempi.

Tavoitteena siis sellainen kahdesta puolipallosta muodostuva, keskeltä tapilla toisistaan kiinni oleva kokonaisuus. Tämä kaatui nyt sitten jo tuohon lähtöajatukseen kahdeksantahokkaasta perusyksikkönä, mutta pointti on, että himmeliin pääsi syntymään myös ns. negatiivisia, tyhjiä tiloja, joihin olisin sitten saattanut luoda pienempiä yksiköitä leikkaamalla oljet puolet lyhyemmiksi. Taistelualuksia.

Himmelin tekeminen on aikaa vievää ja vaatii suurta tarkkuutta. Kun ottaa päähän tai ei vaan huvita, on ihan turha yrittää väsätä himmeliä. Himmelin hajoittaa helposti jos ilakoi liiaksi tai vihapäissään.

Tällaista. Himmelistä. Yhä katselen kattoon ja mietin, kuinka himmelini heiluu hiljaa(...) hiljetä hilkka hilleri hillintä hillitä hillitön hillo hilloke hillota hilpeä. Ja sitten himmenee(...)hilse himalaja himmeli himmetä himmeä himo himoita himokas hinaaja(...)

Samuli Roininen, tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD

torstai 25. helmikuuta 2010

Ryntäilyjä Osa 5: Roolipeliä



















Terve.

Tänään roolijutuista. Kun aloimme Muumien Ystävät Myy Ry:n kanssa MD:ssä miettimään Tanssivan Muumilaakson tuottamista, tunsin, tiesin heti, kuka näistä hahmoista haluaisin olla. - Se oli ilmiselvästi Nuuskamuikkunen. Ei epäillystäkään. En halunnut mennä verkkopalveluihin, joissa noin vain haastattelun pohjalta ohjelma määrittelisi sinulle lähinnä omaa personallisuuttasi (?) olevan muumihahmon. Ihan kivaa, ajattelin minä. Mutta ei. Enkä ole vieläkään palvelussa käynyt. Sitä paitsi koreografina saisin päättää roolijaosta. Selvä juttu sitten kai?

Noh. Ei minusta Nuuskamuikkusta tullut. Rooliin nimittäin löytyi sopivampi. Niinkuin löytyi Ninniksi, Vilijonkkaksi, PikkuMyyksi, Kampsuksi ja Ti-ti-uuksi. Tuntui, että roolit napsahtivat paikoilleen ihan itsekseen. Juu. Minusta tuli Muumipeikko. Ja kun teatterissa ollaan, myös Tuutikki. Hahmot, sukupuolet ja esittämisen laadut vaihtuvat ikään kuin lennossa. Ja hauskaa niin. Sen enempää sitä selittelemättä.

Penjami Lehto kirjoittaa verkossa osoitteella:

http://penjami.wordpress.com

yläotsikolla JÄLJEN ÄÄNI - KUN KIRJA PALJASTAA LUKIJANSA. Käy tsekkaamassa, kun ehdit. Hienot sivut. Hän kirjoitti marraskuussa Janssonin Muumipeikosta ja Merihevosista artikkelin, joka on saanut aikaan mainion, moneen rönsyävän keskustelun muumihahmojen sukupuolisuudesta, rooleista, ja taas kerran, siitä kuinka päälleliimatulta freudilainen psykodynamiikka lastenkirjallisuutta tulkittaessa saattaa osoittautua.

Tässä seuraavassa Lehto puolestaan lainaa Jukka Laajarinnettä ja kirjoittaa Muumipeikon yöllisestä seikkailusta tuntemattoman kanssa näin:

"Muumipeikko käy myrskylyhtyineen rannalla odottamassa merihevosia jokaisena yönä, jopa silloinkin kun kuutamoa ei ole, ja muutaman kerran odotus palkitaan. Tähän prosessiin Jansson on yhdistänyt hienosti Mörön, joka puolestaan saapuu rannalle joka yö Muumipeikon myrskylyhdyn houkuttelemana. Muumikirjojen filosofisia näkökulmia tarkastelevassa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena, 2009) Jukka Laajarinne kirjoittaa:

"Muumipeikko kohtaa mörkönsä, kun hän ihastuu häpeilemättömästi keimaileviin merihevosiin. Nuo samettiset, kukalliset, ilkikuriset ja ennen kaikkea kauniit olennot herättävät hänessä romanttisen, tuskaisan kaipuun. Juuri merihevoseen rakastuminen saa Muumipeikon kulkemaan öisin rannalla, kaivaten, Mörköä houkutteleva lyhty kädessään. Juuri merihevoseen rakastuminen, kauneuden kaipuu nostaa hänen Mörkönsä pintaan, juuri yhteys toiseen havahduttaa tietoisuuteen siitä, että on tästä erossa:
- Sinä olet kaunein olento, jonka olen nähnyt, sanoi Muumipeikko, ja juuri silloin Mörkö alkoi ulvoa."

Lehto jatkaa: "Mörkö alkaa ulvoa, koska se kaipaa lamppuaan: Muumipeikko on sammuttanut lyhtynsä, jotta hän ei pilaisi merihevosten kuutamoa ja karkottaisi niitä rannalta. Samalla Muumipeikko on itse muuttunut Möröksi – olennoksi, joka istuu pimeässä ja ihailee merihevosten kukikkaita kylkiä, liehuvia harjoja ja kuunpaisteen heijastuksia kavioiden nostattamissa rantaveden pärskeissä."


(Lehto, Penjami Merihevonen ja Muumipeikko http://penjami.wordpress.com/2009/11/23/merihevonen-ja-muumipeikko/)

Mielenkiintoinen kommentti Penjamilta on myös tämä:

"Se, mikä muumitarinoissa on kiinnostavaa, on juuri olosuhteet, joissa tapahtuvat muutokset pakottavat kohtaamaan itsensä toisin silmin. Taikatalvi, Vaarallinen juhannus, Muumipappa ja meri, Muumilaakson marraskuu – kaikissa toimitaan muuttuneissa olosuhteissa.
Muumitarinat syntyvätkin siis usein tilaan ja paikkaan liittyvien prosessien seurauksena."


Kovin totta.

Samuli Roininen, Tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD

tiistai 23. helmikuuta 2010

Ryntäilyjä Osa 4: Tähän jokin naseva otsikko

















Päivää.

Ahkerana koreografina ja ihmisenä olen iloinen kaikesta tästä taitavuudesta ympärillä. Erinomaisuutta on. Ja tätä ei tarvitse lukea minkään älyllisen ironian vaan suuren kiitollisuuden ja onnellisuuden valossa.

Mietin tässä myöskin, jotta mistä kaikki se Tove Janssonin teosten riemu ja into tulee. - Mitä pienempi olio, sitä suurempi syy olla kiitollinen? Niinkö? Ja mitä näille ötököille oikein syötetään? Otetaan nyt vaikka Ti-ti-uu. Tai pelkkä ötökkä vaan vielä ennen nimeämistään. Olento joka oli antanut koko elämänsä lipua jotenkin niin kuin ohi suun, kunnes kaikki sitten muuttuikin. Ja vauhdilla.

Että sitä on alati muutoksen armoilla. Silloinkin kun sitä vähiten odottaa. Ötököistä on tietenkin moneksi. Jonkinlaista henkistä sukulaisuutta on aistivinaan Heikki Salon Tiu Tiin ja Ti-ti-uun pienen suurten maailmojen ja probleemojen välillä. Kuuntele Saloa:

”Tiu tii löysi omenan,
mietti, nytpä onnisti!
Siemenkodan sisälle
kodin perusti.

Pienen pienen sängyn hän
lattialle petasi,
kärpässienitaulunkin
seinään naulasi.

Yöllä yksin unissaan
Tiu Tii parka aivasti,
kävi vähän kurjasti:
koti halkesi!”


(Salo, Heikki Sateen ääni, Laulutekstejä ja tekstejä lauluista LIKE 2005)

Näin. Ötökän probleemaan samaistuu, jos on joskus vaikka aivastanut niin että kireä selkäfilee on samalla venähtänyt, ja sitten on alkanut naurattaa, ja nauraminen on sattunut, niin että on alkanut itkettää. Ja että isommassa mittakaavassa ongelma ei ole suuren suuri, tai merkittävä, mutta henkilökohtaisesti tarpeeksi vakava. Niin vakava, että siitä voisi tulla vaikka tanssi.

Salo jatkaa: ”Laululyriikka on kieltä, joka on kirjoitettu toteutumaan yhdessä musiikin kanssa. Se ei ole runo, se ei ole musikkia. Laulu on kielen ja melodian maaginen avioliitto. Jos melodia kertoo yleensä surusta tai yleensä ilosta, laululyriikan tehtävä on tarkentaa mistä surusta tai ilosta laulussa kerrotaan.”

Että mikä se on tämä ilo, jota me tanssien yritämme selvittää?


Samuli Roininen, tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD

lauantai 20. helmikuuta 2010

Huomioita Osa 3: Onnistumisia

















Tätä taas.

Loistava viikko takana. Huomattavaa edistymistä. Myrsky-kohtaus kasvaa inhorealistisiin mittoihin. Jep. Mitä muuta? Pappa steppaa jo aika vakuuttavasti. Näkymätön lapsi katosi tosin koko viikoksi. Nähty puuhaamassa jotain kiinalaista objektia? Niin. Ja Pikku Myyllä on mahdollisesti ärhäkkä tonsilliitti.

Paljon irrallisuutta siis vielä. Pientä pöhöäkin. Pitäisi jotenkin runtata meitä kasaan. Hienovarainen runttaus voisi toimiakin. Mennä kasaan. Mietin, mistä Vilijonkkan Myrskyssä oikein olikaan kyse? Tajuaako otusparka pahimman painajaisensa muuttuvan tässä ihanimmaksi toiveekseen? Sitäkö se on? Että Vilijonkkan pitkän ja hontelon varren jatkeena on pää, ja päässä muodostuu ajatus:

"Tappion hetkellä muutun itseni kokoiseksi."


Niin. Näin kirjoittaa loistava lauluntekijä, kaima, ja vielä mitä kaikkea muuta, Samuli Putro, taannoisessa jutussaan Hesarissa. Mietin, että Putro pitäisi saada Hesarin vakituiseksi kolumnistiksi, sen verran viisaita hän kirjoittaa ja melkoisella tarkkanäköisyydellä ja henkilökohtaisuudella.

Samuli jatkaa: "Minä rakastan häviämistä. Toiseksi tulemista, kolmanneksi jäämistä ja varsinkin sijoja kolmekymmentäkuusi viiva kahdeksankymmentä. Minun tappiooni ei liity raivoa, vaan hiljainen tunne, joka täyttää mielen niin kuin usva täyttää laaksontapaisen tientaipaleella aamuyöstä."
(Samuli Putro HS 7.2.2010)

Tyrimisessä sinänsä ei ole tietenkään mitään ihmeellistä. Se mikä merkkaa on se miten tyrimisiinsä suhtautuu. Itse en voi sanoa, että olisin koskaan rakastanut häviämistä, ehkä jopa hieman päinvastoin. Vältellyt sitä. Provosoitunut kilvoittelemaan. Kukkoillut. Mutta opetellut, ja saanut oppia miten epävarmuudesta ja heikoilla olosta voi nousta jotain tärkeää, tärkeämpää kuin voittaminen. Putroa voi tietenkin lukea myös älyllisen ironian valossa. Että Putrokin siis sanoessaan rakastavansa häviämistä, inhoaa sitä ihan niin kuin muutkin. Enpä tiedä.

Että siis pullistelemme itsemme epänormaaleihin mittoihin, ja että paikkamme tulee meille osoittaman häviömme. Noin niinkuin raamatullisesti(...) Vai alettaisiinko ajatella tässä jotenkin lempeämmin itseämme ja muita kohtaan, että on ihan ok hävitä, kilvoitellakin, kunhan pysyy pelissä. Niin kuin Vilijonkka ja Kampsu myrskynsä silmässä.

Ja sitten alan miettiä tuota "Minun tappiooni ei liity raivoa, vaan hiljainen tunne, joka täyttää mielen niin kuin usva täyttää laaksontapaisen(...)", ja alan hahmotella karttaa maisemasta mielessäni, kaikista niistä paikoista, joissa on tuntenut olevansa turvassa tekemään virheitä ja epäonnistumaan, saamaan nenilleen ja kompuroimaan omissa valinnoissaan, kasvamaan ja kehittymään ja sitten mokaamaan taas. Eikä niitä paikkoja ole monta.

Kävisikö tässä nyt sitten mielenmaisema? Niitä paikkoja voisi olla lukuisia.

Terveiset täältä kaikilta. Tampereelta.


Samuli Roininen, tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Kaikkitietävä Kertoja Nokittelee Osa 2: Alustavia ajatuksia

















Niin. Nyt sitten kaatuu tämän blogin kronologinen loogisuus. Mutta kaatukoot. Joskus on vaan tarpeen palata hieman taaksepäin ja pohtia uudelleen ideoita, joista ammoin ollaan lähdetty liikkeelle. Mihin asti ollaan edetty? Onko sanottava kristalloitunut? Juu. Ja kun kerta ollaan kulttuuria tekemässä, onnistuttaisiinko vaikuttamaan hauskan lisäksi myös älykkäiltä. Enpä tiedä. Mitä muuta? Kyllä. Tänään tulee täyteen täsmät 50 päivää, ja 50 yötä ensi-iltaan.

Kaikille sponsoreille ja yhteistyökumppaneille tiedoksi: HYVIN PYYHKII! Muut voivat lukea blogia(...)

Tässä kohdin nyt se pieni takauma:

Synopsista kirjoitettaessa edessä olivat Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia teoksen (Jansson, Tove Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia 1962, WS Bookwell Oy 2003) lisäksi otsikot: Koreografia / Musiikki / Äänimaailma / Puvustus / Projisoinnit / Lavastus. Edettiin samalla a) loogisesti kooten ja yksinkertaistaen tapahtumien kulkua ja b) kaoottisesti syvyyssuunnassa peuhaten. Synopsista en haluaisi tässä vielä paljastaa. Mutta tuo jälkimmäinen peuhaaminen kuulosti joltain tällaiselta:

Musiikista toivoin tulevan: ”Instrumentaalinen seikkailu- ja fantasiamatka, joka reagoi projisointien ja koreografian luoman visuaalisuuden kanssa; luo teoksen tilannedramaturgiaa; tempon ja rytmiikan muutoksia; fragmentoitunut liikkuvan veden ääni, joka äkisti ilmestyy/katoaa; solisti/orkesteri/esiintyjien rytmiset äänet (esiintyjillä mikrofonit); melodian kehittely; yksittäiset äänet; hulluttelevia, hurjia, kepeitä ja riipaisevia; risteileviä ja päällekkäisiä ääniä, kohtaamisia, ja lopussa yhteisöllinen juhlatanssi; harmonia, joka kuitenkin rikkoutuu, ja palaa yksittäisiin melodioihin/sointuihin(…)”

Kuulostaa hämärästi tutulta(…) Kyllä. Vähintäänkin siis hämärältä. Tästä jotenkin tärkeimmäksi on noussut tuo kehittelyn teema. On uskallettu lähteä rikkomaan asioita sen jälkeen, kun ne kerran ollaan saatu kasattua. Mikähän tuo ”Yhteisöllinen Juhlatanssi” on?

Visuaalisuudesta kirjoitin: ”Projisoinnit (2 – 4 kpl videotykit?) lähtevät Janssonin kuvituksista. Tässä on ajateltu, että käytettävissä olisi samanaikaisesti projisoinnit keskelle taakse, molempiin reunoihin sekä ylhäältä lattiaan(??) Aluksi tyhjä tila. Valon värähtelyt. Varjot. Epäröinti. Sitten. Maisemat. Henkilöt niissä. Voisiko syntyä/kadota pikkuhiljaa ’kasvavana viivana’? - Tehtävä päätös, nähdäänkö projisoinnit ’fyysisenä’ jatkeena näyttämöllisille tapahtumille (sama hahmo ei voi olla yhtä aikaa läsnä sekä videolla että näyttämöllä) vai luodaanko projisoinneilla ’kuvitteellista’ maailmaa, johon sekä katsojat että esiintyjät reagoivat(??!) - Ajatus siitä, voisiko projisoinnit olla jonkinlaisessa ’epästabiilissa’ tilassa; Osa kuvaa ’sykkisi’/’värähtelisi’, ikään kuin reagoisi, tai olisi muuttumassa joksikin toiseksi. Entä vuorokauden vaihtelut, valot ja varjot - Voiko osa projisointia olla siis animoitu?? Tai voisiko projisointien rinnalla/takana olla liikkuvien varjojen taso? (Näin luotaisiin liikettä, muuttamatta J:n kuvituksia(…))”

Siis ajatus tyhjästä pinnasta/tilasta, johon sitten alkaa piirtyä jotain. Kyllä. Yhä akuutti. Ja yhä jatkaa:

”Ajatus siitä, että tuodaan esiin esittämisen ja luomisen metatasot; projisointien viiva sekä pinta (vai syvyys?), johon hahmot välillä/lopulta ’katoavat’ ja kuvissa kulkevat katsojasta poispäin. - Ajatus paluusta johonkin aiempaan tilaan, jota Jansson itse kutsuu ’Moominvalley Revisited’. Tällöin päästämme esittämämme hahmot ’irti’, ja jäämme itse tähän todellisuuteen; näyttämöllä joukko ihmisiä, jotka paljastavat /saavat omat kasvonsa. (Vrt. muuminäytelmissä esittämisen traditio on paljastaa näyttelijöiden kasvot.) Tästä teemasta esimerkkinä kaksi hahmoa: Näkymätön Lapsi ja Mörkö. NL:n ilmestymiset /katoamiset projisoinneissa; Kuvataan lapsen varjon tanssia. Voisiko NL:n jalan jäljet ilmestyä lattiaan/kankaalle. Varjoon voisi välin liittää myös NL:n kuvituksia(?); saada aikaan jatkuvasti muodoltaan häilyvä ja hauras hahmo, joka lopulta ’materialisoituu’ oikeaksi tytöksi, ja siis saa kasvot(!!)”

Juu. Ok. Pelko pois. Päitä ei tule tippumaan. Päinvastoin; uusiakin ilmestyy. Tosin uskon, että tämä metataso on sekin löytänyt jotenkin mukaan. Selitän joskus.

Mörkö taas on: ”(…)niin kylmä, että maa hänen allaan jäätyy.” Kysyn edelleen että: "Miten kuvataan tämä pimeyden keskellä vaeltava jäätävä harmaus, joka imee itseensä paitsi inhimillistä lämpöä, myös ajatuksia ja kokemuksia. 1)Entä jos projisoitu maa Mörön jalkojen alla ’halkeilisi’ kuin railot jäässä? Voisiko traagista ja toivotonta lämmön kaipausta korostaa tekemällä Möröstä sekä täysin kaksiulotteinen (muodoton) että tekstuuriton (sieluton)?? 2)Voisiko Mörön pinnan projisoida hetkeksi täyteen nopeasti vaihtuvaa kuvaa hattivateista maisemiin jne., kaikkea, mitä Muumilaaksossa ikinä onkaan liikkunut?? Ja sitten taas jättää sen tyhjänä yksin vaeltamaan läpi näyttämön, ja sitten ’siirtymään’ itse Janssonin kuvitukseen, ja katoamaan kokonaan. Tässä saataisiin dramaturgisesti mielenkiintoinen ja jännitteinen kohtaus; Mörön staattisuus ja vaarallisuus/ nopeasti sykkivä projisointi ja musiikin iskevyys ja aggressiivisuus(??)”

Muistetaan että kohtauksissa on käytettävissä tanssin, musiikin ja projisointien kaikki yhdistelmävariaatiot. ”

Juuri niin. Muista. Tuo peuhausvaihe on tietenkin se, josta teos saa sen, mikä se on? Sielunsa, jos sellainen on syntyäkseen. Hirveästi vielä tehtävää. Konkretiaa.

Lopuksi tärkeä huomio. Ehkä se tärkein.
”Jokaisen elementin on osattava olla myös hiljaa.”


Samuli Roininen, tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD

perjantai 12. helmikuuta 2010

Huomioita Osa 2: Freudilainen piruetti

































”Psykoanalyysilla voidaan nähdä oma erityinen tehtävä: pyrkimys havaita näkymätöntä, piilossa olevaa ja näin tarkentaa kuvaa todellisuudesta[,] todellisuudesta – erityisesti itsessämme.”
(Anna Lilja, HS 7.2.2010)

Näin kirjoittaa psykologi ja psykoterapiatutkija Anna Lilja kirja-arvostelussaan Minna Juutilaisen ja Ari Takalon toimittamasta monitieteellisestä teoksesta, Freudin jalanjäljillä (Teos 2009).

Mietin mitä tässä tarkoitetaan ’elävällä ajattelutavalla’: Että aktiivisesti yrittää ymmärtää itseään tietyin johdonmukaisuuksien kautta? Että vaikka freudilaisesta peruskäsitteistöstä voi olla ongelma saada mitään tolkkua, on sen sanasto arkipäiväistynyt jopa siinä mitassa, että viljelemme freudilaisuutta ihan tietämättämme. Sitäkö? Lilja jatkaa:

” Puhtaan psykoanalyysin tärkein – ja jopa ainoa – tehtävä on itseymmärryksen lisääminen, tätä kautta eheytyminen sekä sisäisen vapauden lisääntyminen.”


Niin. Tartuin tässä tietenkin ”pyrkimykseen havaita näkymätöntä” ja ”tavoitteeseen lisätä itseymmärrystä”. Voiko korostunut ymmärtämisen tarve olla joskus myös rasite? Janssonin tuotantoa on tietenkin herkullista lähestyä psykoanalyysin kulmasta. Mietitään hetki vaikka Muumimammaa. Mutta onko se tarpeen?

Boel Westin siteeraa Tovea kirjoittamassaan Janssonin elämänkerrassa näin:

”Joko puoliksi kadotettu tai sellainen mitä ei voi sovittaa aikuisten yhteiskuntaan. Melko vaivihkaista eskapismia.
Ehkä siksi vakuuttavat lastenkirjat ovat täynnä symboleja, identifikaatiota, itseensä keskittymistä – ja niillä on niin vähän tekemistä alaikäisten lukijoiden kanssa.
Mutta minusta tuntuu että alaikäinen lukija usein lumoutuu sanomatta jätetystä tai verhotusta.
Vaarallisen merkityksellinen pohjavire on sopusoinnussa lasten oman luoksepääsemättömän salaperäisyyden, hellyyden ja julmuuden kanssa. Ei pelon.”

Tämä tuntuu tärkeältä. Westin jatkaa:

”Hän [Tove] tekee lukijalle selväksi esteettisen periaatteensa, ettei kaikkea pidä kertoa eikä kuvittaa. On oltava raja, jolle kirjailija pysähtyy mutta lapsi jatkaa matkaa. ”Uhka tai ihanuus jota ei milloinkaan selitetä. Kasvot joita ei koskaan nähdä kokonaan.””

(Westin, Boel Tove Jansson; Sanat, kuvat, elämä Schildts 2007)

Lopuksi vielä Boel Westin hetken freudilaisittain. Muumimammasta: ”(...)suurin muutos on käsilaukun hylkääminen, hän jättää laukun noin vain hiekalle. Laukku on hänen muumiäidin identiteettinsä tunnuskuva, suljettu tila, johon mahtuu kaikki mitä voi äkkiä tarvita. Muumipeikolle (lapselle) se on selkeä merkki siitä että on kyseessä ”muutos eikä pelkkä seikkailu”.

Näin. Meillä Muumimamman on laskettava käsilaukkunsa maahan ennen piruettiaan.

Samuli Roininen, tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD

maanantai 8. helmikuuta 2010

Kaikkitietävä Kertoja Nokittelee Osa 1: Ja kuulee ääniä

Toven Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia kirjaa (Jansson, Tove Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia 1962, WS Bookwell Oy 2003, seuraavassa NL) luettuaan jää miettimään kaikkia niitä kirjaan kirjoitettuja ääniä, jotka jotenkin salakavalasti riveistä nousevat. Niihinhän ei juuri lukiessaan kiinnitä huomiota, mutta soimaan ne kyllä jäävät. Välin ihan pienenä huminana ja toisinaan sitten hurjasti pauhaten.

Kirjoitin tässä itselleni ylös teoksen äänellisiä kuvauksia, ja aloin miettiä, minkälaisen itsenäisen äänellisen kronologian ne loisivat. Minkälaista maisemaa äänet maalaisivat? Monenlaista tietenkin. Yllättäviäkin käänteitä. Pääosassa tuntuvat olevan luonnon äänet. Fantasiassa realismia luoden. Vilijonkkan myrsky näyttäytyy kirjan novelleista ehkä kaikkein voimallisimmin juuri ääniensä kautta. Siinä muun muassa jyrisee ja ”kalahaavi poukuttaa seinää vasten.” Ja lopulta Vilijonkkan naurun täytyy olla se naurujen nauru, vapauttava ja puhdistava katharksinen nauru. Suuri iloinen purskahdus, joka palauttaa Vilijonkkan elämänhalun. Mutta sitä ennen ollaan ihan hiljaa. Kuunnelkaa.

NL:n äänimaailmaa: Metsässä. ”tyynenä ja pilvettömänä iltana huhtikuun loppupuolella(…)”, ”muuttolintujen huutelevan(…)” [kurjet?] Sitten kuuluu puro, ja sen lirinä. ”(…) se tanssi(…) syöksyi suin päin pieneen vesiputoukseen(…) lauloi duurissa kuin hyttynen ja väliin se yritti näyttää suurelta ja uhkaavalta.” ”Samassa kivi irtosi padosta ja muutti veden säveltä oktaavin verran.”

Veden sävelet. Kuulin mielestäni myös Puunlatvat, ja tuulen niissä. Lehtien havinaa.

NL:n äänimaailmaa: Pihamaalla. Pikkulinnut. Kärpänen joka lentelee ja surisee. Lohikäärmeen sähinää. ”(…) alkoi surista kuin pieni moottori.” Tarvittaisiinko myös tuulen äänet?? Joen äänet. Ja kuinka lohikäärmeet oikeastaan sähisevät?

NL:n äänimaailmaa: Merenrannalla. ”Oli leppeä ja tyyni kesäpäivä(…)Mainingit tulivat verkkaan ja unisina(…)Vilijonkkan punaisen myssyn ympärillä surisi muutamia kimalaisia(…)”, ”Hänen sydämensä alkoi jyskyttää(…), Oveen koputettiin(…)”, ”Naiset saattoivat kuulla tuulen lähestyvän mereltä(…), Laineet kasvavat. ”, ”(…) kuunteli tuulen ulvontaa savupiipussa. Se ulvoi kuin pieni hyljätty eläin.” , ”Talon eteläpuolella alkoi Hemulin kalahaavi poukuttaa seinää vasten(...)” ,”Talo vapisi aivan hiljaa(…)” ,”Kattotiili liukui alas ja iskeytyi kappaleiksi kalliota vasten.”

Ja sitten myrskyn silmässä: ”(…)yöllä tuuli puhalsi savupiipun maahan. (…)kaikki pelästyneet esineet alkoivat elää, talossa ritisi, helisi ja rämisi, ovet paiskautuivat kiinni ja taulut läjähtivät lattialle”. Myrsky pauhaa: ”(…)ikkuna lensi auki ja lasit helisivät pitkin lattiaa. Sadekuuro pieksi mahonkikalustoa(…)suuri lasikruunu tipahti kauhealla räminällä lattialle.” [Vilijonkka syöksyi ulos.]”Lämmin sade pieksi hänen kasvojaan.” [Muut äänet katoavat/hiljenevät. Vain sateen ropina ja tuuli ja sitten taas aallot??]”Hänen takanaan talossa rämähti jotain rikki.”

Ja sitten vesipatsas: ”Se ei ulvonut, se ei syöksynyt. Se oli aivan hiljaa ja tuli verkalleen ja hiljaa huojuen rantaa kohti. Valkoinen pyörre liukui majesteettisesti hänen ohitseen, nyt se oli muuttunut hiekkapatsaaksi ja kohotti aivan rauhallisesti hemulin talon katon ilmaan. (…)se kapeni, se murtui ja hajosi. Sitä ei tarvittu enää. ”

Ja taas: aallot, nyt ystävälliset ”Maininki toisensa jälkeen vyöryi hänen ylitseen. Vilijonkka nousi taas pinnalle aurinkoon, ja sylki ja nauroi ja huusi ja tanssi mattoineen tyrskyissä.” (…) ja nauroi niin että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.”

Ja äkkimuutos. NL:n äänimaailmaa: ”Kerran pimeänä ja sateisena iltana perhe istui kuistin pöydän ympärillä(…)”, Äkkiä kuului kevyitä koputuksia ikkunaruutuun(…)”, ”Kuului vain sateen ropina kuistin kattoa vasten.”

Pidän siitä, että välin sääilmiöillä tuntuu tässä olevan ihan oma logiikkansa. Että sateen jälkeen, voi joskus olla luvassa: Lisää sadetta! Vesi ja sen liikkeet, siis muodossa tai toisessa(…) Siis sataa taas. Olen kuulevinani tässä lapsen hengityksen, pulssin, tai sydämen lyönnin, joka välin ilmestyy ja sitten taas katoaa. NL:n äänimaailmaa: ”Hetken kuluttua alkoi kulkunen kilistä ulkona, epäröiden – ääni tuli portaita ylös ja vaikeni.” Ja siis se, että äänistä tulee helposti merkityksettömiä jollei välin kuunnella myös hiljaisuutta.

NL:n äänimaailmaa: ”tyynenä ja pilvettömänä iltana huhtikuun(?) loppupuolella(…)”, ”muuttolintujen huutelevan(…)” [kurjet?] "Puro, sen lirinä. ”

Itse kuulen myös puunlatvat, ja tuulen niissä. Lehtien havinan.

Ja sitten: äänten katoaminen, tuuli, pakkasen ritinä, maan jäätyminen, jään äänet. Ja Mörkö saapuu. Onko Tove ajatellut Mörön saapuvan aina täyteen hiljaisuuteen? Kukaan ei uskalla hiiskahtaakaan. Uliseeko Mörkö? Liikkuessaan.

Lopuksi: Pihamaalla. Pikkulinnut. Kärpänen joka lentelee ja surisee. Tuulen henkäykset. Kärpänen siis on kärpänen Muumilaaksossakin?

Juhlahumua.

Lapsen nauru?

perjantai 5. helmikuuta 2010

Huomioita Osa 1: Näkymättömyydestä

















”Äkkiä kuului kevyitä koputuksia ikkunaruutuun, ja enempää odottamatta Tuu-tikki astui kuistille ja pudisti veden sadetakistaan. Sitten hän piti ovea avoinna ja huusi houkuttelevasti sateeseen: Tule, tule!
- Kuka sinulla on mukanasi? kysyi Muumipeikko.
- Ninni, sanoi Tuu-tikki. Lapsen nimi on Ninni.
Hän piti ovea jatkuvasti auki ja odotti. Ketään ei tullut.”


(Jansson, Tove Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia 1962, WS Bookwell Oy 2003 )

Millä intuitiolla tiesi Tuu-tikki tuoda Ninnin juuri muumiperheeseen? Mitä on ilkeä ironia? Ja mistä kumpuavat hoitajien taidot lasten suhteen?

Usein omasta taustasta. Omasta vanhemmuudesta. Näin kirjoittaa Minna Pölkki. Ninninkin tarinaa katsoo hieman toisesta näkökulmasta, kun lukee Pölkin juttua (HS 5.2.2010) näkymättömien lapsien käsitteestä aikuispsykiatriassa. Näkymättömyys tässä on koko systeemiin katoamista. Kun mielenterveysongelmista kärsivä vanhempi saa hoitoa ja apua, jäävät lapset usein huomioimatta.

Janssonin Näkymättömän lapsen on säikäyttänyt ilkeän ironinen täti. Voi olla karmeaa joutua elämään jonkun kanssa, joka on niin ironinen aamusta iltaan. Kai siinä toinen muuttuu näkymättömäksi. Joku, joka saattaa ironisesti kommentoida toisen kaatumista vaikka limasieneen näin:

” Ymmärrän että tuo on sinun käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa.”


Noin vaan. Sellaista ironiaa. Ei sanota suoraan. Vihjaillaan toisen kustannuksella. Tuollainen täti kuulostaa pahimman sortin kriitikolta. Mitä sellaiselle ihmiselle pitäisi tehdä? Janssonin mukaan ei ainakaan antaa selkäsaunaa. Ja mistä sitten löytyvät tuollaiset maalaisjärkiset empatiantaitoiset ja kylmähermoiset Tuu-tikit, jotka osaavat luoda oikeat olosuhteet toipumiseen? Kuka selittäisi lapselle miksi täti käyttäytyy niin ilkeästi? En tiedä. Onnea on kun sellainen sattuu kohdalle.

”- Ironisia henkilöitä ei kannata piestä, sanoi Tuu-tikki. Otin Ninnin mukaani kotiin. Ja nyt minä toin hänet tänne, jotta te tekisitte hänet näkyväksi.”

Nähdään.

Samuli Roininen, tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Ryntäilyjä Osa 3: Tekijöiden suhteesta ulkomaailmaan

Päivää. Ahkerana koreografina ja ihmisenä mietin tässä taannoin projektin julkisuuskuvaa. Tästä blogista nimittäin saattaa satunnainen lukija saada sen kuvan, että istumme kaiket päivät neljän seinän sisällä lukemassa Tove Janssonia, erinäisiä kirjallisuusviitteitä ja tutkimuksia. Jos ajattelit näin, niin ei pidä paikkansa. Tänään esimerkiksi käytiin Nekalassa.

Muutama huomio tämän päivän töistä:

1) Sovitukset siis edistyvät Nekalan työhuoneen Hengaajien kanssa. Muumit näyttävät kasaantuvan hienosti, joskin liian tarkasti kuvaileva materiaali tässä vaiheessa projektia saattaisi järkyttää herkimpiä. Siksi kuvia on vain työryhmän käyttöön. Odottakaa vielä. Omat suosikkini ovat tällä hetkellä Vilijonkka ja Kampsu. Jäätävä pariskunta. Hauskoja moppisuuntaisia ajatuksia hius- ja päähinepolitiikasta. Harmaa on kaunis väri jakkupuvussa.

Nyt jo näkee, että puvustuksesta on tulossa esiintyjille erittäin epädemokraattinen. Toiset joutuvat kärsimään selvästi enemmän kuin toiset, ja eräillä ei tule olemaan ollenkaan pukuvaihtoja!? Ollaan siis jo miettimässä mahdollisia tapoja kompensoida tätä eriarvoisuutta. Niinpä. En tiedä miten tässä näin kävi, mutta tulossa on yksi haastavimmista takanäyttämökoordinointisuorituksista ever. Voikohan Muumimamman laukku muuten olla Lui Voutton? Se on juuri ehkä se ainoa väline, joka lavalle huolitaan. Jos jotenkin pärjättäisiin ilman sälää tällä kertaa. Kuvitellaan loput.

2) Kävimme myös Carmelan lavastusdummyn kanssa teosta läpi kohtaus kohtaukselta. Että siis mistä tulee, ja kuka tulee, ja minne menee. Meidän Hällä-näyttämöllä kun korostuu tämä intiimi esittäminen. Kuvasin kohtaustilanteet myöskin. Joten etenee.

3) Musiikista. Kuuntelin tässä tänään myöskin läpi meidän musadramaturgiaa harjoitusvideoilta. Mietin kuunnellessani, että ollaanko menossa jo liiaksi lyyriseen (sekä liikkeessä että musiikissa)? Mielestäni alun kehittely ensimmäiseen up-tempo kappaleeseen (Joka pikku ötököllä on rusetti) kyllä toimii. Ja yritän pitää mielessäni kaiken muun tulevan äänimaailman. Mutta otin myös esille yhden Heikin up-tempo kappaleen, jota käytimme joskus aikaisemmin harjoituksissa. Hätävaraksi. Ajattelin että mahdollisesti voisimme kokeilla sitä Nuuskamuikkusen ja Ötökän tanssissa. Voisimme myöskin katsoa ennen nauhoituksia, olisiko jossain kappaleissa (esim. Kampsun ja Vilijonkkan tanssi sekä Näkymättömän lapsen projisointitango) mahdollisuutta nostaa tempoa hieman. Nyt yleissävy on (joskin minusta hirmu hieno) ehkä hieman viipyilevä. Uskon että koreografiallekin tekisi hyvää pieni tiivistys. Onko viipyilevä sitten välttämättä huono? Sen pitäisi olla tietenkin jotenkin jännitteisesti sitä(...) vähemmän näitä kolmoispisteitä sitten kai. Kirjoitin tästä Heikille, ja oli samaa mieltä. Hyvä niin.

4) Noh. Päivän saldo? On vaan tärkeää olla tietoinen tästä. En haluaisi kauheasti mitään muuttaa (Väärin! Kaikki pitää vielä tässä vaiheessa voida muuttaa.), mutta uskon että kokonaisäänisuunnitelulla ja tempojen skarppauksella saadaan se kontrasti jota tarvitaan luomaan intensiteettiä. Sama pätee kyllä koreografiaan, ja suuressa osin tanssiin. Kaikkea pitää skarpata!

5) Tähän nyt jokin hyvä sitaatti: "???"

Terveiset täältä kaikilta. Tampereelta.

Samuli Roininen, tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD