Lomat lähestyvät ja Tanssivan Muumilaakson tanssijat ja muu työryhmä karkaavat kukin omiin joulumaisemiinsa. Jouluna tavataan perhettä ja ystäviä. Jouluna muistetaan pienimpiä ja vähempiosaisia, kaivataan jo pois menneitä. Joulu voi olla myös kamalaa pakkolomaa. Riippuu näkökulmasta. Tuntuu tietenkin hyvältä saada etäisyyttä projekteihin. Ja toisaalta on tämä kauhea malttamattomuus päästä taas töihin käsiksi. On niin paljon vielä asioita, joista ei ole sovittu. ”Voi miten kauheata! Ei, sietämätöntä(...)” sanoisi Kampsu.
”Sitten he kaikki istuutuivat lumeen odottamaan onnettomuutta.
Aika kului, mutta mitään ei tapahtunut.
Vain pieni nyyti, se joka oli ollut juomassa teetä, pistäytyi esille puuvajan takaa. Se oli ottanut mukaansa kaikki sukulaisensa ja sukulaistensa ystävät, ja kaikki olivat yhtä pieniä ja harmaita ja surkeita ja palelevia.
- Hauskaa joulua, nyyti kuiskasi kainosti.
- Sinä olet todella ensimmäinen, jonka mielestä joulu on hauska, sanoi Muumipappa. Etkö sinä ollenkaan pelkää mitä tapahtuu, kun se tulee?”
(Jansson, Tove Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia 1962, WS Bookwell Oy 2003 )
Niinpä. Joulu näyttäytyy aika pelottavana, kun ei ihan tiedä mitä on tulossa. Taas tuo näkymättömyyden teema: se että pelkäämme eniten juuri sitä, jota emme tunne. Monelle pikkuötökälle joulu on pelottava taas sen vuoksi, että juuri silloin kokee itsensä sivulliseksi ja yksinäiseksi. Nekin, jotka arvostavat omaa vapauttaan ja riippumattomuuttaan yli kaiken, saattavat tuntea eksistentialistista epäröintiä, kun vuosijuhlan aikaan perheelliset kokoontuvat rakentamaan jouluisia rituaalejaan.
Perhejuhlalla tuntuu olevan Janssonin kirjallisuudessa erityinen merkitys. Teoksen dramaturgiaa ajatellen juhla toimii sitä edeltävien tapahtumien kokoajana. Ja juuri tanssilla on keskeinen tehtävä näissä monesti rituaalisissa, esimerkiksi kotiinpaluun tai seikkailusta selviytymisen juhlissa. Juhlatanssi. Tanssin juhlaa. Mörkö on poistunut ja Boel Westinin sanoin tanssi ”ilmentää ilon tunnetta, yhdessäoloa ja tilanteen erityisarvoa.” Elämä on juhla. Sanotaan, että juhla on elämää.
Muumilaakson marraskuussa homssu nimeltä Tuhto on rannalla vastaan ottamassa laaksoon palaavaa Muumiperhettä. Vastuu ja vapaus. Jokaiselle perhe ei kuitenkaan ole mahdollisuus. Westin jatkaa Nuuskamuikkusesta: ”(…)on säveltäjä, joka etsii viittä puuttuvaa tahtia laakson sadelauluun, ja kun on löytänyt ne, kertomuskin on kuin valmiiksi sävelletty – kaikki on paikoillaan. Nuuskamuikkunen ja Tuhto antavat kaksi näkökulmaa perheeseen, toinen eroaa perheestä ja toinen ottaa sen vastaan. Niiden kautta Jansson kirjoittaa kaksinaisesta suhteestaan perheeseen – toinen näkee ne kivenä ja antaa niiden kadota, toinen näkee ne valona ottaa vastaan.” (Westin, Boel Tove Jansson; Sanat, kuvat, elämä Schildts 2007)
Näin. Muistetaan, että jokainen ötökkä on laulun arvoinen, yksin tai yhdessä.
Niin. Ja kun on lahjojen antamisen aika, niin sitten vielä tällainen tanssillinen mielikuva Sinulle: Väänsimme riitaa kollegani kanssa siitä, pääsisikö kyljelleen kaatunut hattivatti pystyyn omin avuin. Oman tutkimukseni mukaan hattivatit ovat toisistaan symbioottisia otuksia, lähinnä sienirihmastoon verrattavia, eivätkä siis ylipäätään pysy pystyssä itsekseen. Toiseksi niillä ei ole käsiä, tassuja vaan jonkinlaisia sienihetuloita muistuttavat lärpäkkeet, joilla olisi aika paha ponnistaa. Näin ollen mielestäni maahan kaatunutta hattivattia on autettava ja otettava se riski, että itse saa sievoisen sähköiskun. Taitava kollegani kuitenkin osoitti teoriani virheelliseksi, vääntäytyi lattialle jalat yhdessä, kädet kuvitteellisesti kylkiin sidottuina ja alkoi kammeta itseään ylös. Ja hetken hattivatteiltuaan siis onnistui. – On opittava myös olemaan väärässä. Joskin oli pakko huomauttaa, että hattivateilta puuttuvat myös kyynärpäät.
Hyvää ja turvallista joulua kaikesta huolimatta.
Samuli Roininen, tanssija – koreografi, Tanssiteatteri MD, Tampereella, joulukuussa 2009
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti